These things just keep coming back, don't they?

Syksy tulee kohisten ja tuo myös mukanaan jälleen kerran elämää suuremman innon tehdä jotain uutta. Syksy on myös aika palata arkeen, aloittaa puhtaalta pöydältä ja - kyllä - jälleen kerran herättää jotain kauan sitten kuopattua henkiin.

Tällä kertaa lupauksia päivityksistä ei enää tehdä, sillä eiköhän viimekertainen, kissankokoisin OMG -kirjaimin ilmoitettu blogin resurrektio ja sitä seuranneet mahtavat kaksi postausta kerro jo, että tämän tytön sanallisen arkun avain hukkuu aika ajoin kaapin pohjalle pölyttymään. (Viimeisin kirjoitus 2. huhtikuuta 2011? Seriously?)

Joka tapauksessa omaksi ilokseni haluan jälleen katsoa, mitä tästä syntyy tai on syntymättä. Jos ei muuta, niin ainakin kerran puoleen vuoteen päivitän tänne senhetkisen elämäntilanteeni, niin, että sitten 80-vuotiaana voin katsella tämän blogin noin 160 päivitystä ja kerrata koko elämäni, ennen kuin kuolema tekee siitä elokuvan silmieni eteen.

Oleellisia asioita viimeisen kesän ajalta ovat muun muassa:

Tanz der Vampire
En uskonut, että voisin koskaan pitää jostain asiasta näin voimakkain tuntein. Totta kai pidin ja fanitin paljon asioita nuorempana: jo ala-asteelta asti muistan aina fiksoituneeni joko johonkin piirrettyyn, bändiin ja sen jäseniin tai kulttuuriin (kyllä, muistan japanifanitukseni varmaan hautaan saakka), mutta koskaan se ei saavuttanut näin suurta riippuvuutta. Löydän itseni päivittäin metsästämästä uutisia Tanz der Vampireen - ja ylipäänsä muihinkin rakastamaani musikaaleihin - liittyen.
Kaikki tämä räjähti toistaiseksi viimeisen Wienin matkan jälkeen kesäkuussa. Wienin produktion loppu oli surullinen, mutta samalla kyseinen jäähyväisreissu oli myös paras kaikista. Mikään - painotan: mikään - ei ole niin ihanaa kuin huomata suosikkinäyttelijäsi tuijottavan suoraan sinua kohti lavalta kesken esityksen ja laulavan sinulle vain koska kyseessä on viimeinen esityksesi. Mikään ei saa sydäntä hakkaamaan lujempaa kuin tilaisuus halata kahta idolisoimaasi tanssijaa kiitokseksi kaikesta, varsinkin kun tajuat jälkeenpäin esityksessä, kuinka parivaljakko pitää huolen, että heidän tuijotuksensa huomataan. Eikä mikään lämmitä sisältä niin paljon kuin katsoa, kuinka maailma suloisin ja sydämmellisin mies ottaa vastaan kirjoittamasi kiitoskirjeen silmät säkenöiden. Kyllä. Matkani oli ikimuistoinen.

Ropecon 2011
Coni oli jälleen mahtava. Teemojensa (sankaruus ja suomalaisuus) puolesta en olisi uskonut, että conista olisi löytynyt niinkin paljon kiinnostavia luentoja, kun verrataan edellisvuoden kauhuteemalla varustettuihin tietopaloihin luiden murtumisesta Grimmin kauheimpiin satuihin. Silti tänäkin vuonna kolmen hengen koplamme joutui Smökin lattialla ennen tanssiharjoitusten alkua ottamaan ohjelman esiin ja raa'alla kädellä karsimaan päällekäisyyksiä pois. Edellisvuodet toistivat itseään siltäkin osalta, että lopulta päädyimme istumaan vain kahdella luennolla: Sankaruuden ja pahuuden psykologia, sekä Sankaritaruja muinaisesta Lähi-idästä.
Poikkeuksena edellisvuosiin tänä vuonna päädyimme myös seuraamaan Ropeconin Gaalaa. Show oli sen verran upea, että suorastaan hävettää, kun en ole itseäni aikaisemmin raahannut saliin sitä seuraamaan. Seuraavana vuonna olen siellä tuli, mitä tuli.
Loput Ropeconista kuluikin totuttuun tapaan - jalkojeni suureksi harmiksi - tanssiharjoituksissa ja itse conitanssiaisissa. Tuli siinä melskeessä opittua muutamia uusia tansseja (Troikka, Korobushka, Emperor of the Moon, Rufty Tufty, Indoor Games jne.), vieteltyä viattomia Pease Branlessa (pupubranle reversed - naiset vietteli, miehet karkasi) ja Gay Gordonissa, sekä nautittua upeista - tarkoitan todella upeista) - ilmalennoista leidinheiton yhteydessä. Kerrankin kannatti olla pieni, sillä monet salskeat urhot, sankarit ja sotilaat nostivat meikäläistä kohti kattoa kuin höyhentä. Se oikeasti tuntui siltä, että olisi lentänyt. Ja kerta nyt tansseista puhutaan, niin kylläpä kyllä, tuli taas tanssittua myös sitä legendaarista Pornopolkaa sen verran, että eiköhän tässä 1/4 vuotta selviydy ennen kuin ensimmäiset vieroitusoireet alkavat.

Tanssi
Melkein samoilla aiheilla jatketaan, vaikka toteankin nyt vain ilmoitusluontoisesti, että olen aloittanut uuden harrastuksen. Zsófian kanssa innostuttiin muutaman upean unkarilaistanssijan innoittamina varaamaan itsellemme tanssitunteja koko lukuvuoden verran. Tunteja on kaksi viikossa. Toinen niistä on jazztanssia ja toinen showtanssin alle lukeutuvaa broadway stylesia. Lienee sanomattakin selvää, kummasta intoilen enemmän?

Ratsastus
Ja koska minullahan on kaikki aika maailmassa tehdä mitä vain eikä koskaan ole mikään kiire tai pidä lukea tai mitään, niin ratsastus jatkuu yhä tänäkin vuonna kaksi kertaa viikossa. Ainoana poikkeuksena tosin nyt on, että pidän vain yhtä vakiotuntia ja hoitovuoroa tallilla, mutta sitten ratsastelen hieman vapaammin kymmenen kerran kortilta 3kk aikana tunteja aina silloin, kun siltä tuntuu (lue: otan joka perjantai itselleni ylimääräisen tunnin, mutta jos joku perjantai en ehdi tai ei huvita, niin en sentäs joudu korvaamaan sitä perjantaita).

Upea vuosi meneillään siis.

Bist du bereit?

Voi juuttaanjööses sentään. Voi elämän kevät. Voi...voi voikukkani voi! Hetken se on poissa mielestä ja sitten se vyöryy tajuntaan kuin murtuneen padon hyökyaalto, joka pyyhkäisee ihan kaiken muun pois tieltään. Paluuta entiseen ei enää ole. Tuo yksi asia valtaa mielen kaikki kolkat. Heti perään ilmaantuvat myös fyysiset oireet kuin addiktilla konsanaan: sydämen syke nousee ja kylmät väreet kulkevat selkää pitkin. Kaiken tämän innon kasautuessa yhä suuremmaksi kehoa vavisuttelevaksi massaksi, kasvaa myös tarve purkaa sitä joko juoksemalla ympäri kämppää, huutamalla innosta, heiluttelemalla käsiä tai muuten vain kirjoittamalla tuhannen kerran putkeen "omgomgomgomg" tai "asdfgfjathau". Mistä nämä kaikki oireet kertovat? Luulosairaudesta? Orastavasta skitsofreniasta? Koneriippuvuudesta? Eheip, vaan seuraava, järjestysluvultaan 5. Wienin matka 

alkaa vain olla hälyttävän lähellä.

Seuraavan viikon aikana oireet tulevat yhä vain voimistumaan. Olen yllättynyt, jos jo keskiviikkoon mennessä sukat eivät pyöri jaloissa. Eivätkä ne aiheudu pelkästään lähestyvästä paluusta paikkaan, joka on kuin toinen koti. Tässä addiktiossa hurmetilan, aivojen endorfiinimyrskyn 

saa aikaan musikaali. Tanz der Vampire.

Lievennystä tähän kaikkeen on totta kai sunout musikaalin kappaleiden kuunteleminen ja tiettyjen videopätkien tuijottelu, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan riitä. Mikään ei ole aikoihin saanut aikaan samanlaista tunnetta kuin musikaalin jälkeinen, suorastaan sekopäisen maaninen tila. Sitä ei voi kuin istua paikallaan, nauraa ja itkeä samaan aikaan. Kyllä saa taas teatterikansa katsoa säälivästi, että mikähän noita kahta nuorta neitiä oikein vaivaa.

Vaan nyt suonette anteeksi, kun menen heittämään pari juoksukierrosta talon ympäri. Enää. ei. kestä. Jätän teidät tämänhetkisten näyttelijätietojen pariin, koska omaksi ilokseni 

ne halusin jonnekin listata.

Lauantai 9. pvä - seisomapaikat

Drew Sarich, Barbara Obermeier, Sebastian Smulders, Marc Liebisch

Sunnuntai 10. pvä - seisomapaikat

Drew Sarich, Angelina Mariefka, Sebastian Smulders, Florian Theiler

Maanantai 11. pvä - eturivi

Drew Sarich, Barbara Obermeier, Gernot Romic, Florian Theiler

Tiistai 12. pvä - seisomapaikat

Drew Sarich, Barbara Obermeier, Sebastian Smulders, Robert D. Marx

Torstai 14. pvä - eturivi

Drew Sarich, Barbara Obermeier, Sebastian Smulders, Marc Liebisch

Perjantai 15. pvä - seisomapaikat

Drew Sarich, Marjan Shaki, Lukas Perman, Marc Liebisch

Lauantai 16. pvä - seisomapaikat

Drew Sarich, Marjan Shaki, Lukas Perman, Marc Liebisch

Not a normal relationship

Olen vaativassa parisuhteessa. En ihmisen, vaan pääsykoekirjani kanssa.

Bibliofiilinä rakastan kirjoja ja nautin niiden lukemisesta - ainakin silloin, kun siihen puuhaan saan toden teolla tartuttua. Kirjat ovat kuin magneetteja, jotka vetävät puoleensa - väite, jonka varmasti moni voi allekirjoittaa. Se vaatiikin siis suurempaa tahdonvoimaa kuin maan vetovoima, että kykenisin ohittamaan kirjakaupan astumatta sisään. Sitäkin vaikeampaa on lähteä kirjakaupasta ostamatta mitään.

Tämä mielessä pitäen rakastan siis myös eläinlääketieteellisen pääsykoekirjaa, Galenosta. Valitettavasti vain viime aikoina minusta on alkanut enemmän tai vähemmän tuntua siltä, että Galenos ei rakasta minua, tai jos rakastaa, niin en ole ihan varma osaako se osoittaa sen oikealla tavalla. Sen sijaan, että se selittäisi asiat loogisessa järjestyksessä ja avaisi tiettyjä asioita tavalliselle kaduntallaajalle, se sekoittaa sisällyksensä yhdeksi puuroksi ja piilottaa riviensä väliin enemmän tietoa kuin kuvitella saattaakaan. Kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa ja tämä tuhannen tiedonjyvän tiiliskivi saa luvan rakastaa minua oikealla tavalla. Minähän opin siitä kaiken tarvittavan.

Galenos, I effing wuw yoo.

It's alive! It's ALIVE!

 

Kyllä! Näin mahtipontisen isoin kirjaimin ilmoitan nyt oikein virallisesti (puskaradio on jo toiminut ainakin yhteen suuntaan), että tämä blogi herää henkiin, vaikka minulta itseltäni menisi henki sitä tehdessä. Katsotaanpa vaan, kuinka kauan tätä riemua jatkuu. Nimittäin jos jotain muistan lapsuudestani, niin sen, että ostin useita uusia ja upeita päiväkirjoja tarkoituksena kirjata ylös pienen elämäni jokaisen päivän merkittävät tapahtumat aina siitä, kenen kanssa leikin pylväshippaa koulun pihalla, siihen, kuinka kivaa oli ollut rakentaa puumaja mökin rantakallioille. Lopputulos? Ei kukaan satu tarvitsemaan tyhjiä päiväkirjoja? Leikkaan ensimmäisen - ainoan täytetyn - sivun pois. Noita on varmasti kirjahyllyllinen.

Omalta osaltaan nuo pelottavan punaiset jättiläiskirjaimet toimivat nyt myös varoittimena: Uuden ulkoasun myötä useat postaukset tästä alaspäin sisältävät muokattua tekstiä, jotka eivät väriltään välttämättä erotu uudesta taustasta. Menneisyyteen saa siis kurkistaa vain omalla vastuulla.

Minä kurkistan nyt Galenokseen.

The Last Chance

Emme me nyt jättäisi heinäkuuta täysin tyhjäksi, emmehän? Viime hetken postaukset kunniaan! Asiaa ja kerrottavaa enemmän tai vähemmän kiinnostavista tapahtumista ja hankinnoista olisi jälleen vaikka muille jakaa, mutta koska ne ovat omalta osaltani jo oikeastaan ohi, koettu ja hehkutettu myös kymmeneen tuhanteen kertaan, jätän ne täten kirjoittamatta ylös. Saan itseni toivottavasti potkittua kirjoittamaan erityisen postauksen Ropeconista, koska se jokavuotisena suosikkitapahtumanani sen minusta ainakin ansaitsee, mutta mitään en lupaa. Aika näyttäköön ja niin edelleen.

Koska minä tunnun rakastavan lokerointia, loogisuutta ja järjestystä (paitsi huoneen tavarapaljouden suhteen, kjeh), tämä postaus tulee jaotelluissa osissa, jotka käsittävät viimeisimmät hankinnat, hehkutuksen aiheet ja asiat, jotka pyörivät mielessä tällä hetkellä.

Yksi tämän hetken eniten odotetuista asioista oikeastaan on ensi viikolla alkava ratsastus. Whippiee! Pitkä kesätauko on vihdoin tulossa päätökseen ja pääsen pian taas niiden ihanien nelijalkaisten pariin. Pienenä muutoksena myös viime vuoteen aion nyt tänä vuonna ottaa kokonaista kaksi vakiotuntia per vko, koska se yksi tunti vain ei tuntunut viime vuonna vievän minua millään muotoa eteenpäin. Se oli - niin kuin opettajammekin totesi - taitojen ylläpitoa niitten kehittämisen sijaan. Toinen eniten odotetuista asioista on luonnollisesti nyt Ropeconin jälkimainingeissa se alati lähestyvä syksyn matka Wieniin. Rakkahin kaupunki ja vielä rakkaampi musikaali: täältä sitä tullaan! Odotan myös malttamattomana Alicen uutukaisten hanipuppelien tapaamista. Yhden näen pian ja toisen saapumista maltan tuskin odottaa, vaikka uskonkin, että Alicelle tämä odotus on entistä vaikeampaa kestää.

Ja nyt, vain siksi, koska olen laiska ja tylsä, kirjoitan tämän postauksen loppuun listan kaikesta siitä, mikä kaikki tiliäni on syönyt viimeisten kahden kuukauden ajalta. Ei kuvia, ei tarinaa ostosten takana, ihan vain tylsääkin tylsempi ja kuivempi lista. Tämä johtuu osittain siitä, että kaikki tavarat ovat jo kotiutuneet, eivätkä ne nyt oikeastaan olleet tämän postauksen syy tai tarkoitus.

Olen usein miettinyt sitä, miksi ostoksista kertominen on niin mieluisaa puuhaa ja miksi niistä on myös hauska lukea. Siihen lopputulokseen olen päässyt, että niistä on hauska kirjoittaa, koska sitä kautta saa hieman purettua sitä intoa, mikä ostotapahtumassa ja uuden tavaran omistuksessa on syntynyt. Se myös kuuluu niihin asioihin, joita itsestä on kiva ja helppo muille jakaa. Ostoksethan osittain määrittävät myös ihmistä itseään. Kukapa nimittäin ostaisi asioita, joista ei pidä? Niistä lukeminen sen sijaan on kuin maailman parasta tirkistelyä ja sitä kautta voi myös hakea inspiraatiota: "Onko tuollaisiakin olemassa? Upeaa, voinkohan minä käyttää tuota mihinkään?" Syitähän näiden molempien hauskuuteen on varmasti muitakin, mutta näin pikaisesti ei tule mieleen muuta. Kommentteihin tosin saa kirjoitella ajatuksia aiheesta! Laajentakaa ajatusmaailmaani.

And now, may I present to you,
THE LIST:
- PlayStation 3
- Dante's Inferno (PS3)
- Folklore (PS3)
- Assassin's Creed (PS3)
- Parfyymi (DVD)
- Zombie Fluxx (cardgame)

Ai niin. Melkein unohtui. ZOMG Pirates of the Caribbean 4: On Stranger Tides:in Teaser Trailer on tullut (kattokaa Youtubesta, son aivan loistava!) kuin myös Disturbedin uuden levyn nimikkobiisi Asylum (listen down below)!