maanantai 19. syyskuuta 2011

Rest in Peace - Adalmiina-tyttö


Adalmiina-tyttö - "Ada"
06.03.2001 - 13.09.2011
Ikävä on kova ja itkua tihrustaen tätäkin tehdään, mutta möttöselle kuuluu virallinen muistokirjoitus. Aion myös kirjoittaa aika tarkkaan muistiin, mitä oikein tapahtui, sillä ihmismieli pitää kyllä hyvin huolen siitä, että kivuliaimmat yksityiskohdat kaikkoontuvat mielen sopukoihin. Herkempien kannattaa jättää tämä tavallisesti kirjoitettu osuus tekstistä väliin, sillä meidän kultarakkaan lähtö ei ollut sellainen, mitä oman lemmikin kohdalle toivoisi. Kauniita sanoja indikoi kursivoitu teksti ja niitä rohkenee kyllä lukea kuka vain.

Maanantai 12.09.2011
Ada alkoi näyttää ensimmäisiä sairauden merkkejä. Makasi vain paikoillaan, eikä ollut oikein halukas liikkumaan yhtään mihinkään. Ei enää myöskään kovin paljon reagoinut kutsuun, vaikka edellisenä päivänä oli vielä ollut täysin kunnossa ja edellisenä perjantaina oli vielä juossut pihalla kuin nuori koira. Ulos vietäessä ei tiennyt, mihin oli menossa. Käveli hissin ovia päin ja meinasi kulkeutua aivan vääriä portaita alas. Vaikutti ihan siltä, että näkö olisi mennyt.

Käytiin lääkärissä ja lääkäri diagnosoi Adalle ainakin korvatulehduksen, johon saatiin hoito-ohjeet ja lääkkeet. Lääkäri teki myös pari neurologista perustutkimusta ja totesi, että Adan vasemmasta silmästä puuttui uhkausvaste ja että takajalat reagoivat heikosti asentoheijasteeseen. Ei vielä mitään dramaattista, mutta lääkärin käytöstä näin jälkikäteen arvioidessa uskon vahvasti, että se taisi tietää, mitä tuleman piti.
Kotona Ada oli entistä apaattisempi, eikä illalla jaksanut enää ilman apua edes hypätä sänkyyn. Päätin itse jäädä nukkumaan omaan sänkyyni, kerta Ada näytti tarvitsevan kaiken mahdollisen sänkytilan (en siis raaskinut pyytää sitä siinä kunnossa vaihtamaan sängyllä paikkaa).

Tiistai 13.09.2011
Herään aamulla ja kuulen, kuinka äiti koittaa maanitella Adaa pysymään paikoillaan. Huonekalujen kolinaa kuuluu. Menen katsomaan, mistä on kyse ja kauhukseni totean, että Ada ei todellakaan ole paremmassa kunnossa kuin edellisenä päivänä - niin kuin olin pienessä päässäni toivonut - vaan mennyt aina vain huonompaan. Oli kuulemma herännyt keskellä yötä ja lähtenyt vaeltamaan pitkin kämppää tasapaino täysin hakusessa. Ada ei millään tahtonut pysyä paikallaan, mutta ei myöskään pysynyt kunnolla jaloillaan, kerta tasapaino näytti täysin kadonneelta. Ada ei myöskään maatessaan pystynyt rentouttamaan takajalkojaan, vaan veti niitä koko ajan lähemmäs kehoaan. Lääkärille mars. Pahinta peläten (ehkä jopa jo oikeastaan tietäen, mutta kieltäytyen uskomasta).

Äiti jätti tarkoituksella antamatta Adalle aamuruokaa, jos vaikka koira olisi tarvinnut nukuttaa mahdollisten toimenpiteiden vuoksi (niin, meidän labbisraukka jäi ilman 'viimeistä ateriaa'). Eipä toisaalta Ada enää olisi edes pystynyt syömään, kerta äiteen oli yöllä ollut pakko törkätä piimäkuppikin Adan naamaan, ennen kuin tuo oli tajunnut alkaa kielellään lipottaa. Synninpäästö numero 1.

Jouduttiin tukemaan Adaa koko ajan, kun koitettiin saada sitä liikkeelle lääkärillemenoa varten. Toinen meistä melkeinpä roikotti Adaa kaulapannasta ja toinen tuki takapäätä mahan alta vedetyllä pyyhkeellä. Koira oli ihan tinttarallaa ja tasapainosta tai jalkavoimista ei tietoakaan (kantaa ei pystytty, ei ole sellaisia voimia kummallakaan meistä valitettavasti). Koitettiin saada Adaa hissiin, mutta koska meidän vanhanaikaisessa hississä on myös pieni aukemaa, josta hissikuilu avartaa, niin eikös sitten Adan toinen etutassu satu juuri vajoamaan sinne koloseen niin, että tästä hätääntyvä Ada satuttaa jalkansa (ulvahduksesta päätellen) koittaessaan vetää jalkaansa pois tyhjän päältä. Myöhemmin eläinlääkärillä todetaan jalan turvonneen eli jotain vahinkoahan siihen tuli. Onneksi Ada pystyi kuitenkin astumaan jalalle myöhemminkin eli saimme näin toisen synninpäästön siitä, ettemme täysin tuhonneet Adan jalkaa.

Kuin ihmeen kaupalla saatiin koira makaamaan auton takapenkille, vaikka minä jouduin koko matkan olemaan kyykyssä takapenkin jalkatilassa varmistamassa, ettei Ada vain putoa itse sinne. Olin pelännyt automatkaa, sillä millä minä olisin voinut pitää rauhatonta, hortoilevaa koiraa aloillaan? Kuitenkin heti autoon päästyään Ada simahti siihen paikkaan. Se koira oli aina rakastanut autoa. Annettiin Adan nukkua pitkään, vaikka oltiinkin parkissa eläinlääkärin edessä, sillä meitä ennen polilla oli vielä kaksi potilasta. Minä vahdin möttöstä autossa ja äiti meni ilmoittamaan meidän tulosta. Aloin siinä vaiheessa jo valmistautua pahimpaan ja silittelin Adaa puhellen sille samalla. Kerroin sille useaan kertaan, kuinka rakas se minulle oli. Muuta en sitten oikein muistakaan. Taisin myös sanoa arvelevani, että tämä oli meidän viimeinen matka ja että ei Adalla mitään hätää olisi, tapahtui mitä tapahtui.

Lopulta Ada heräsi, eikä enää oikein pysynyt aloillan, joten lähdettiin äidin kanssa viemään sitä klinikalle sisään. Ja sitten se vasta alkoikin! Se mieltä raastava, hulluksi tekevä odottaminen kuolemansairaan, kärsivän koiran kanssa. Oli hyvin lähellä, etten alkanut hakkaamaan päätä seinään tai huutamaan ahdistuneena, kun sitä sai turhautuneena seurata, miten oma koira kärsii ilman, että saattoi itse tehdä mitään asialle. Puolitoista tuntia koitettiin saada Adaa pysymään paikoillaan, mutta aina tuo koitti ponkaista ylös jaloilleen, jotka puolestaan eivät enää oikein mitenkään pitäneet. Aina välillä koitettiin avittaa Adaa pystyyn ajatellen, että siitä oli epämukavaa istua, mutta sitten tämä rupesi kiertämään pientä, sekavaa kehää myötäpäivään, eikä lopettanut hetkeksikään, kunnes sitten taas jalat petti alta ja koira vajosi makaamaan lattialle.

Hoitajat näki, mitä tapahtui. Ohi menevät lääkärit näki Adan ja kaikki muut koira- ja kissapotilaansa polille tuoneet ihmiset näki sen myös, mutten silti usko, että ketään ahdisti niin paljon kuin meitä. Ihmettelen vieläkin, etteikö siinä tilanteessa olisi voinut vähän potilaiden suhteen priorisoida ja ottaa Adaa aikaisemmin sisään, jotta sen ei olisi tarvinnut niin kauan siinä suoraan sanoen kitua. Ehdin muutaman kerran itsekin mielessäni siinä odotellessa ajatella, että voi kumpa Ada jo kuolisi omineen, ettei tarvitsisi moista seurata.

Ikuisuuden jälkeen lääkäri otti meidät sisään ja teki Adalle perustutkimuksen (yhä lisää odottelua). Neurologiset oireet olivat pahentuneet ja levinneet laajemmalle. Adan pää nytkähti aina välillä kuin sähköiskusta. Uhkausvaste puuttui yhä vasemmasta silmästä ja pupilli ei enää laajentunut ollenkaan oikeassa silmässä. Vasemman takajalan asentoheijaste oli melkein kokonaan poissa ja muutenkin tasapaino oli mennyttä. Diagnoosina aivokasvain (myöhemmin googletettua löytyi Adaan sopiva kuvaus koirasta, jolla oli ollut ydinjatkeen aivokasvain, joka oli painanut pikkuaivoja) ja hoitosuosituksena eutanasia.

Saatiin aikaa hyvästellä Ada, vaikka siinäkin oikeastaan molemmat oli sitä mieltä, että eiköhän vain hoideta tämä alta pois, kerta Ada ei enää varmaan edes tunnistanut meitä. Halattiin molemmat poissaolevaa koiruutta ja sitten vihdoin päästiin siirtymään toiseen huoneeseen, jossa Adan oloa oli tarkoitus vihdoin helpottaa. Tai niin me ainakin luultiin. Koska vanhojen koirien verenpaine on alhainen ja verisuonia on vaikea löytää, eläinlääkäri päätti, että Adaa ei rauhoiteta katetrin laittoa varten vaan tehdään se, kun koira on vielä hereillä. Siitä pääsi sitten helvetti irti. Adan jalasta ei meinannut millään löytyä suonta ja jossain vaiheessa tämän pistoprosessin aikana Ada muuttui suorastaan panikoivan levottomaksi ja rupesi ulisemaan ja haukkumaan ja ulvomaan suoraa huutoa. Nonstop. Korvia viiltävä ääni. Ja sydäntä riistävää nähdä ja kuulla oma koira tuollaisena.

Eläinlääkäri totesi, että huudosta päätellen Ada ei näyttänyt olevan tuskissaan vaan ennemminkin sekava. Kuulemma sekavat, ei ihan tässä maailmassa olevat koirat rupeavat juuri käyttämään ääntään tuolla tavalla. Uskoin sen kyllä, sillä Ada oli aloittanut ulinansa ihan yllättäen (oikeastaan heti, ku hoitaja lähestynyt aloittaakseen toimenpiteen, en tahdo uskoa oman itseni vuoksi, että Ada olisi tiennyt, mitä sille ollaan tekemässä ja sen takia hätääntynyt). Hoitaja yritti vielä pitää Adaa väkisin paikallaan samalla, kun tuo huusi huutamistaan ja tätäkin jatkui meidän mielestä suorastaan tukalan kauan, kunnes sitten vihdoin ja viimein eläinlääkäri totesi, että kerta Ada ei pysy paikoillaan, niin lienee parasta kuitenkin antaa se rauhoittava. Ei voinut, kuin ajatella, että Luojan kiitos, vaikken uskovainen olekaan.

Ada asettui rauhassa kyljelleen makaamaan ja alkoi pikkuhiljaa taas näyttää omalta itseltään. Siltä lempeältä, rakastavalta labbikselta, eikä sekavalta tai hädissään olevalta kuolevalta koiralta. Hetken helpotus, sillä pian Adan pää ja lopulta koko keho alkoi nykiä. Epileptinen kohtaus, totesi eläinlääkäri ja kertoi sen olevan jälleen yksi aivokasvaimeen viittaava merkki. Ei kestänyt onneksi kauaa ja pian - kokeneemman hoitajan toimesta - löytyi myös suoni. Oltiin vihdoin valmiita antamaan se lääke, joka parantaisi ihan kaikki Adan vaivat. Oltiin äiteen kanssa lattialla Adan takana ja siliteltiin sitä, kun lääkäri alkoi sysätä ainetta ruiskusta Adan verenkiertoon. Sanovat, että kyseinen aine - jota ihmisillä kai käytetään anestesiaan - antaa hyvänolontunteen ennen nukahtamista. Siliteltiin Adaa itkuisena ja jossain vaiheessa huomattiin, ettei meidän rakas enää hengittänyt. Lääkärikin lopulta totesi, että hengitys ja sydän ovat pysähtyneet. "Adalmiina on nyt nukkunut pois."

Saatiin vielä aikaa olla keskenämme Adan luona ja oikeastaan enää ainoa asia, minkä muistan, on se, kuinka se makasi niin rauhassa - kuin unessa - lattialla kyljellään, niin kuin se monesti lepäsi ja kuten aiemmin totesin, nyt Ada myös näytti ihan omalta itseltään. Polvistuin vielä hipaisemaan Adan patukkahäntää ja silittämään sen silkkikorvaa, jotta muistaisin, miltä ne oikein tuntuvat. Sitten me lähdettiin ja jätettiin Ada sinne. Tuntui niin kamalalta 'vilkaista viimeisen kerran' Adan suuntaan, ennen kuin suljettiin ovi perässämme. Sinne jäi ne kauniit kasvot.

---

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Ada, Adalmiina, möttönen, mittunen, mittumöttönen, Aduska, Atu.

Ja vaikken runoista niin perustakaan - varsinkaan muistokirjoituksissa - niin löysin jotain, joka kyllä, sai kyyneleet silmiin, mutta on sen verran kaunis, että pakko se on tähän kopioida:

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta.
Tulevaa ei kannata surra.
Et haluaisi minun kärsivän,
kun aika koittaa, anna minun mennä.

Vie minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina,
älä anna turhaan sydämesi itkeä.
(Kirjoittaja tuntematon)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti