Happy New Year!

No niin. On uudenvuodenaatto ja minä istun itsekseni koneella. Yksin kyllä, mutta valitanko minä? En tietenkään! Luonnollisesti nauttisin muutamasta roolipelivuorosta näin tulevan vuoden kunniaksi, mutta ei minun tuleva vuoteni tai tämän vuoden viimeinen päivä siitä nyt pilalle mene. Elämässä riittää - insha'Allah - vielä monta päivää, jotka voi pyhittää ropevuorolle tai parille. Ainahan on kuitenkin hyvä pitää mielessä elämän rajallisuus. Varsinkin tänään, ottaen huomioon Sellon ampumavälikohtauksen. Ei tämä tapahtuma minua mitenkään suuresti koskettanut saati sitten pysäyttänyt ajattelemaan, mutta herättihän se totta kai pieneen päähän sen yhden kysymyksen: Entä jos elämä onkin huomenna ohi? Mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, mutta jos sitä jää pelkäämään, jää moni asia tekemättä ja sitten kuolinvuoteella 80+ vuoden ikäisenä ärsyttää suunnattomasti se elämän kestänyt varovaisuus. Järki on hyvä olla päässä ihan kaikessa, mitä tekee, mutta ei tässä nyt vainoharhaisiksi sentään ruveta.

Alkuperäisissä suunnitelmissa oli tehdä tälle blogille jonkinlainen otsikollinen rakenne. Niin, että aina, kun postaan jotain, kirjoittaisin tiettyjen otsikoiden alle kaiken, mitä siihen kuuluu, mutta sitten rupesin pohtimaan, haluanko todella olla niin kaavamainen? Ehkä tämän päivittämistä (jossa tulen oletettavasti olemaan saamaton lusmu) helpottaisi, jos kaikki olisi vain tyhjää ajatusvirtaa, niin kuin juuri nyt.

Mistä sitten tulen kertomaan blogissani? Painotan varmasti hyvin paljon omiin kiinnostuksenkohteisiini, jotka vaihtelevat aina sen perusteella, mikä 'aikakausi' milloinkin on meneillään. Ovatko videopelit juuri nyt in vai sekoittaako pään tajuton musikaalivillitys? Vain aika näyttää ja kyllä teille tulee varsin selväksi postauksista, mikä milläkin hetkellä pyörii päässä.

Myös ostokset saavat osansa täällä, sillä kukapa ei haluaisi hehkutella kaikelle maailmalle, mitä ihanaa on milloinkin mennyt ja ostanut, mm? Kieltämättä minä tunnun itse rakastavan rahaa enemmän kuin tavaraa, koska minua on useamman kuin kerran sanottu Roope Ankan vastineeksi. Nyt kuitenkin, kun olen töissä (ainakin ensi kesäkuuhun asti), olen voinut hieman vapaammin pienentääkin sitä numeroa, joka verkkopankissa tililllä kerran kuussa tietyn summan kasvaa. En vielä tähän postaukseen voi laittaa tietoja esimerkiksi Wienistä ostamistani koruista ja muista kivoista, saati sitten saamistani joululahjoista, sillä päivänvalo on jo mennyt, eikä minulla ole kuvia yhdestäkään niistä. Sitäpaitsi haluan aloituspostauksen olevan enemmän tällainen yleiskatsaus kaikkeen. Myöhemmin luvassa on siis kuvaheavy ostospostaus kuin myös pitkä stoori Wienin matkasta itsestään, sikäli mikäli enää muistan niin yksityiskohtaisen tarkasti kaikkea sitä, mitä tuo ihana kaupunki minulle tarjosi.

Ei huolta tosin, olen maaliskuussa palaamassa Wieniin virkistämään muistiani. Lähdemme Alicen kanssa kaksin matkaan ja täten tästä tulee tietynlainen neitsytmatka. En nimittäin ole koskaan aikaisemmin matkustanut minnekään vain ja ainoastaan ystävän seurassa, joten voitte arvata kuinka innoissani minä olenkaan. Tietenkin pieni huoli painaa mieltä: miten tulemme selviämään kaksin ja mikä tärkeintä, miten minä selviän lentomatkoista ihan itsekseni. Ei sen puoleen, ei kenenkään tarvitse minua avittaa huonon olon tuntemisessa. Kärsiä osaa hullukin yksinään, mutta entä, jos jotain tapahtuu? Niille, jotka eivät tiedä: olen koneessa pahoinvoinnin takia yhtä kuin aivotoimintaan kykenemätön tohveli. En voi liikkua, en voi puhua ja ainoa, mitä pystyn ajattelemaan on "kamala olo, mene pois, en voi pahoin, enkä todellakaan aio oksentaa, vielä vähän, tunti enää, sitten laskeudutaan, kestä sinne asti, koita kestää". Se on sairasta elinkamppailua. Onnea vaan Alicelle, joka saa todistaa kaiken vierestä. Sanon jo valmiiksi sinullekin: koita kestää. xD

Enemmän kuitenkin tulevasta matkasta. Määränpäänä on siis Wien ja tarkoituksena on nähdä mahdollisimman paljon viidessä päivässä, sekä totta kai - hahaa, you saw it coming! - nähdä Tanz der Vampire jälleen kerran (itse asiassa kolme kertaa, eikä se ole sivuseikka). Tällä kertaa toivon näkeväni miespääosan näyttelijänä ykkösmiehityksen Thomas Borchertin, josta on muodostunut minulle jo suoranainen idoli, sen sijaan, että joutuisin jälleen katsoa, kun kyömynenäinen Alexander Di Capri yrittää yrittämistään löytää sisäisen Graf von Krolockinsa. Wienin matkalle on myös suunnitelmissa jotain, mitä en olekaan vielä tehnyt. Ajattelimme Alicen kanssa, että jos minä saan hankituksi videokameran Wienin matkaan mennessä, teemme itse matkalta päivittäin videologia. Suunnitelma se vasta on ja voi hyvin kaatua siihen, ettemme koe sitä, miltä me videokamerassa näytämme, julkaisemisen arvoiseksi, mutta ainakin tällä hetkellä minä olen aiheesta hyper.

Mitäpä muuta, mitäpä muuta? Ah tosiaan. Wienin matkaa huomioon ottamatta keväästäni tulee ärsyttävääkin ärsyttävämpi minimivapaa-ajalla, mutta minkäs tekee, kun tavoitteet on korkealla. Olen päättänyt nyt tammikuun aikana suorittaa autokoulun teoriakokeen ainakin. Joulu ja Wienin matka sotkivat suunnitelmani täysin ja koska ajo-opettajillamme on ollut kiireinen syksy, tuntejakin on saanut niin nihkeästi, että kaikki oppi on varmaan valunut päästä jo näiden taukoviikkojen aikana vetenä ulos. Siinä tammikuun projekti. Tammikuussa myös, itse asiassa kahden tai kolmen viikon päästä alkaa tiistaisin jälleen arabian tunnit, kakkoskurssin merkeissä. Huom! Tämä on iloinen asia ja sitä odotan innolla. Se syö vain pienen osan tiistai-iltaani, sillä se on vain 16.50-18.30.

Sen sijaan se, mitä minä keväässäni vihaan, on eläinlääketieteen (ja samalla lääkiksenkin) valmennuskurssi. Argh! Galenos on yksi tiiliskivi, kemia ja fysiikka ovat vieläkin osittainen mysteeri minulle, vaikka opiskelen niitä minkä kerkiän toisella kurssilla ja valmennuskurssiajat ovat kusiset. Se pirulainen syö minun maanantain, keskiviikon ja torstain illat olemalla kello 16.00-20.10. Neljä tuntia! Jättäen minulle näin ainoaksi arkivapaaillaksi perjantain, enkä silloinkaan voi valvoa tai tehdä mitään kovin myöhään, sillä lauantaina on aamulla ratsastus (jota tosin rakastan - paitsi kylmällä). Loistavaa. Tällaisen haudan olen mennyt itselleni kaivamaan. Hyvästi sosiaalinen kontakti, hyvästi vapaa-aika. Tosin eläinlääketieteelliseen haluan ja kurssista olen maksanut itseni kipeäksi, joten ei periaatteessa pitäisi valittaa. Unelmiahan tässä todeksi muutetaan. Eipäs kuitenkaan olla liian optimistisia - joku huomauttaa. Tiedänhän minä, että harva pääsee lääketieteelliseen, varsinkaan eläinlääketieteelliseen, ensimmäisellä yrittämällä. Mutta jos en yritä nyt, niin sitten seuraava vuosi on ensimmäiseni ja tilanne on taasen sama. Kaikki peliin vain ja sisään, olkoon minun mottoni. Lieventäen tuota 'kaikki peliin vain' -osaa. Jotain hyötyä välivuodesta siis oli. Valitsin itselleni uran. Kun vielä sisään pääsisi. Toivottakaa viisautta ja voimia (onnella ei ole tässä suurta osaa).

Viimeisenä ja kenties myös itselleni vähäisimpänä on ongelma, jonka kanssa en kyllä nyt paini ensimmäistä kertaa. Kyseessä on jälleen sama vanha kysymys: Mitä minä teen hiuksilleni? Monet tutuistani tietävät, miten konservatiivinen persoona osaan olla. Kaikki on yleensä tehtävä niin kuin ennenkin, eikä mitään voi heittää pois tai mitään ei voi muuttaa. Hiusteni kanssa olen tästä hyvin tiukka. Mallia on muutettu ihan suht usein, mutta hiukseni ovat olleet niin kauan, kun olen itse siihen voinut vaikuttaa, pitkät ja värjäämättömät. Alussa ne olivat ihan pellavanvaaleat, sitten vaaleat aurinkoraitoineen, vaan nykyisin ne muistuttavat maantietä. Kyllä, ne ovat perussuomalaisen maantienruskeat hiukset muutamine aurinkoraitoineen. Rakastan tätä väriä, mutta haluaisin jotain uutta, jotain erilaista kuitenkin. Mallinmuutos ei tunnu enää riittävän (ja lyhyeksi en leikkaa, enkä edes puolipitkiksi). Mutta entäpä, jos en pidäkään lopputuloksesta? Sitten olen tuhonnut oman kauniin hiusvärini turhan takia. Sisälläni on jatkuva kamppailu halusta värjätä hiukset, tehdä radikaali muodonmuutos ja tätä vastaan niin tiukasti puolustavaa pelko siitä, että lopputulos on katastrofi, jota ei olekaan niin helppo korjata, jonka palautumisessa takaisin entiselleen kestää vuosia. Ei hyvä, ei laisinkaan. Ongelmaa vain vaikeuttaa se, etten myöskään tiedä, mitkä hiustyylit tai värit minulle sopivat. Pitäisi kai puhua kampaajalle aiheesta, jos vain olisi enemmän aikaa.