Olen vaativassa parisuhteessa. En ihmisen, vaan pääsykoekirjani kanssa.
Bibliofiilinä rakastan kirjoja ja nautin niiden lukemisesta - ainakin silloin, kun siihen puuhaan saan toden teolla tartuttua. Kirjat ovat kuin magneetteja, jotka vetävät puoleensa - väite, jonka varmasti moni voi allekirjoittaa. Se vaatiikin siis suurempaa tahdonvoimaa kuin maan vetovoima, että kykenisin ohittamaan kirjakaupan astumatta sisään. Sitäkin vaikeampaa on lähteä kirjakaupasta ostamatta mitään.
Tämä mielessä pitäen rakastan siis myös eläinlääketieteellisen pääsykoekirjaa, Galenosta. Valitettavasti vain viime aikoina minusta on alkanut enemmän tai vähemmän tuntua siltä, että Galenos ei rakasta minua, tai jos rakastaa, niin en ole ihan varma osaako se osoittaa sen oikealla tavalla. Sen sijaan, että se selittäisi asiat loogisessa järjestyksessä ja avaisi tiettyjä asioita tavalliselle kaduntallaajalle, se sekoittaa sisällyksensä yhdeksi puuroksi ja piilottaa riviensä väliin enemmän tietoa kuin kuvitella saattaakaan. Kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa ja tämä tuhannen tiedonjyvän tiiliskivi saa luvan rakastaa minua oikealla tavalla. Minähän opin siitä kaiken tarvittavan.
Galenos, I effing wuw yoo.
