I hate my life!

---

The pain of living.

Life has no meaning anymore, does it?
My friends hate me and see me as a selfish bitch.
The pain in my own life is killing me, it really is.
Sometimes I just wish I was dead.
Now wouldn't that be the happy ending?
Why do they feel the need to hurt me?
Do they enjoy seeing me suffer from something they've said?
These are just my thoughts - of course - but still I know that I have to put and end to this.
I shall do it. I shall die with a smile on my face.
"Goodbye", I shall say to the cruel world.
"I'm sorry.", I shall silently whisper to my family.
But to my friends...
...to them I shall say - with a tiny smirk on my face:
"Are you happy now?"
This...shall be the end of it all.

---

Kuulostaako ärsyttävältä? No niin minustakin. Tuli tässä eilen selailtua hieman erinäisiä blogeja sattumanvaraista hakua hyödyntäen ja arvatkaapa mitä...Suurin osa blogeista, jotka eteen kävelivät, kuuluivat 12-16 -vuotiaille tytöille ja sisältö oli enemmän tai vähemmän valitusta siitä samasta sonnasta, mitä jokaisen elämään joskus kuuluu. Mutta käsittelivätkö nämä yksilöt tätä asiaa järkevästi? Tarkkailivatko he tapahtuneen kaikkia puolia vai mitä? Eehei. Eivät todellakaan. (Eihän heiltä liikaa voi vaatia.)

Kerta kerran jälkeen sain lukea yhä enemmän yllä olevan kirjoituksen kaltaista p*skaa. Monet vieläpä olivat niin neroja, että kirjoittivat lyricsejä ja runoja omista elämän suurista kärsimyksistään. Ah ja voi miten elämä juuri nyt kolhii minua. Kaikki viuttaa ja mieli tekisi huutaa jokaiselle vastaan tulevalle ja voi nyyh itku, parku ja vonku, kun mun elämä just nyt kusee enemmän kuin kenenkään muun. Voiko tuota ottaa vakavasti? Jos vastasit pyöräyttämällä silmiäsi, olet aivan oikeassa: ei voi. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Yksi tapaus oli todellinen tyhmyyden huippu. Valitti ensimmäisessä kappaleessaan siitä, miten paineet koulussa kasvaa...miten haluaa pärjätä ja olla huippu ja heti seuraavassa kiroili, että "v***uku pitäis lukee kemman ja ussan kokeisii mutku ei v***u jaksa". Päteeköhän tähän sanonta, että sitä saa mitä tilaa? Ei...se ei ole sopiva, vaan pikemminkin: jokainen on oman onnensa seppä. Jos pärjäät huonosti koulussa ja stressi pärjäämisestä kasvaa niin kannattaisikohan vilkaista peiliin ja etsiä sitä vikaa sieltä sitten? Tai vielä parempi neuvo: ota se kirja käteen ja lue. Ei se tieto sinne päähän ihan ilmasta siirry vai luulikohan kyseinen yksilö, että merlin tulee tekemään taikojaan heti, kun tyttö on valittanut sydämensä pohjasta nettimaailmalle? Ha-ha.

/rant

Raaka todellisuushan on, että yhä useampi nuori tuntee olonsa stressaantuneeksi ja kärsii ties mistä mielenterveyshäiriöstä (pakko tosin kommentoida, että randomeja blogeja selatessa bulimia ja bipolaarinen mielialahäiriö näyttäisivät olevan yleisimpiä). Mutta tämän vuoksi kysymys kuuluukin, johtuuko tämä lisääntyneestä työstä vai ovatko peruskouluikäiset nykyään vain huonosti kasvatettuja ja laiskoja. Kallistuisin jälkimmäisen puoleen. Selvisinhän minäkin peruskoulusta ja lukiosta. Stressiä oli, mutta se kuuluu asiaan. Nyt lääkiksen pääsykokeeseen lukiessa on kyllä taas muistanut sen yksinkertaisen faktan, että asiat eivät valmistu itsekseen. Jos jotain haluaa oppia, pitää sen eteen myös tehdä asianmukainen työ, joka puolestaan on toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Tavoite on kuitenkin työn määrästä riippumatta sama: sisäistää tärkeät asiat, jotta niitä voi myöhemmin hyödyntää.

Over and out.

P.S. Pointsit sille, joka tietää, mistä tuon pikaisesti kyhätyn "valitusvirren" ensimmäinen lause on!